tehään aluks selväks yks asia: mä uskon kohtaloon. mutta mä myös uskon siihen että ihminen voi omilla valinnoillaan vaikuttaa omaan elämäänsä. syy miks mä kerron tän on se, että päivällä mä tapasin erään ihmisen mun menneisyydestä. aiemmin mä toivoin että me tavattais joskus uudelleen kun aika ja paikka ois parempi ja tänään se sit oli siin ihan lähellä ja tajus että mäkin huomasin sen. muuton jälkeen en oo juurikaan pitäny ihmisiin yhteyttä ex-kaupungista, ehkä senkin takia etten mä itse alkais tahtomaan sinne takasin. mulle parempi vaihtoehto silloin ennen oli lähteä kuin jäädä ja täällä mä sit olen. en mä tarkota sitä että mä pakenisin mun ongelmia, siitä ei todellakaan ole kysymys. mun kohtalo oli lähteminen. kuitenkin se tyyppi sai mut miettimään että mitä helvettiä mä olen tekemässä mun omalla elämällä. mut puoliks pakotettiin lähtemään, puoliks mä halusin itse vittuun sieltä, mä luulin että täällä ois parempi. ehkä onkin, kuka tietää, mutta mä olin onnellinen ennen kun mä tapasin sen ihmisen. ja nyt - mä en enää tiedä kuka mä itse olen ja mitä mun pitäis tehdä. jäädä tänne ja olla niinku mitään ei ois koskaan tapahtunutkaan vai lähteä takasin ja ottaa yhteyttä siihen ihmiseen? mutta jos mä päätän palata takasin, mä sotkeennun mun menneisyyteen eikä siitä ole paluuta. mä en ole se sama ihminen enää enkä mä haluakaan olla ja tehdä niitä asioita mitä mä ennen tein. tää muutos on se joka erottaa mut ja mun menneisyyden ja mä pelkään että mä palaan samanlaiseks ihmiseks mitä mä ennen olin. ja se ihminen jonka mä tapasin - kaikkihan tietää ettei "ollaan vaan kavereita" -juttu koskaan toimi. ja kaikkein vaikeinta on antaa itselleen anteeks ja hyväksyä, että on itsekin vain ihminen. ja toiseks vaikeinta on myöntää omat virheensä ja paljastaa, että on itse syyllinen elämäänsä.